Tämä artikkelin idea on hautunut päässäni jo jonkin aikaa. Lopullisen kipinän kirjoittamiselle antoi kuitenkin keskustelu erään liikuntatieteitä opiskelevan harrastajamme kanssa. Keskustelu liittyi toisen harrastajan oheisharjoitteluohjelmaan, jonka olen suunnitellut.

Halusin kirjoittaa niistä periaatteista, joiden perusteella opetan, valmennan ja joita ennen kaikkea sovellan omaan harjoitteluuni. Tuossa keskustelussa nimittäin tajusin, että olen puoliksi tiedostamattani soveltanut tiettyjä periaatteita harjoittelussani, mutta en ole koskaan kirjoittanut niitä ylös.

Itse kamppailulajien parissa viihtyvänä näen tarpeelliseksi avata tiettyjä käsitteitä siten, miten itse ne ymmärrän. Kamppailulajeissa toisia opettava henkilö voi olla opettaja, valmentaja tai ohjaaja. Näillä on jonkin verran eroa, riippuen lajista ja henkilöiden opetussuhteesta ja näitä käsitteitä käytetään melko paljon ristiin – eli, tämä ei ole ainut oikea näkemys asiasta.

Itse näen jaon kuitenkin seuraavalla tavalla:

1. Ohjaaja

Ohjaajalla ei ole varsinaisesti henkilökohtaista suhdetta ohjattaviin eivätkä he saa siis henkilökohtaista tai pienryhmäkohtaista valmennusta. Terminä ohjaajaa käytetään aika laajasti, yleensä modernimpien, (usein) kamppailu-urheilulajien, parissa. Myös apuohjaaja on usein käytetty termi.

2. Valmentaja

Valmentaja on kamppailulajeista yleensä pelkästään kamppailu-urheilun puolella käytetty käsite. Valmentaja käyttää ohjaajaa enemmän aikaa harjoitusten ja harjoittelun suunnitteluun, usein sisältäen jonkinlaisen jaksotuksen suunnittelun. Valmentajalla on myös ohjaajaa henkilökohtaisempi suhde valmennettaviinsa ja valmentaja saattaakin valmentaa vain yhtä henkilöä tai pienryhmää. Myös korkeammalla tasolla isommille ryhmille valmennusta suunnitteleva henkilö on valmentaja. Valmentaja voi olla erikoistunut tiettyyn osa-alueeseen – esimerkkeinä fysiikkavalmentaja tai henkinen valmentaja.

3. Opettaja

Opettajan käsitettä käytetään selvästi eniten perinteisten kamppailulajien yhteydessä. Opettaja-oppilassuhde on henkilökohtainen ja opettajalla on tavallisesti melko pieni määrä varsinaisia henkilökohtaisia oppilaita. Opettaja panostaa oppilaidensa opettamiseen riviharrastajaa enemmän ja vastaavasti oppilas sitoutuu harjoittelemaan riviharrastajaa enemmän. Joskus opettajalla voi olla hyvinkin voimakas auktoriteettiasema oppilaisiinsa. Opettaja-oppilassuhde muodostuu yleensä vuosien saatossa.

4. Opettaminen

Itse käytän opettamista yläkäsitteenä. Opetan kamppailulajeja, vaikka suurin osa opetettavistani eivät varsinaisesti henkilökohtaisia oppilaitani olekaan. Tuon alle menevät kaikki isompien ryhmien opettaminen, eli peruskurssit ja kokeneiden harjoitukset.

Yllä olevat kuvaukset ovat jaettu karkeasti, mutta antavat pohjaa siihen, miten näitä käsitteitä yleensä käytän, erityisesti kamppailulajien kohdalla. Niitä voi soveltaa myös muuhun vastaavaan toimintaan, esimerkiksi käsitteiden voimavalmentaja tai kuntosaliohjaaja, kautta.

Itse opetan brasilialaisessa jujutsussa sekä peruskurssilaisia, että pidempään harjoitelleita. Valmennan pienryhmiä tai yksittäisiä ottelijoita ennen kisoja. Minulla on tällä hetkellä yksi henkilö, jonka voimavalmentajana toimin.

Harjoittelufilosofiani

Harjoittelufilosofiani on kokoelma periaatteita, joihin varsinainen opetukseni, valmennukseni ja harjoitteluni perustuu. Pyrin peilaamaan edellämainittuja näiden periaatteiden kautta. Jokaisen kappaleen lopussa on kysymys tai kysymyksiä, joiden avulla voin arvioida harjoituksia tai ohjelmiani.

Näitä periaatteita voi siis soveltaa omaan harjoitteluunsa ja sen suunnitteluun ilman, että varsinaisesti opettaa tai valmentaa ketään muuta kuin itseään.

Yksinkertaisuus

Pidän yksinkertaisista asioista. Huomaa kuitenkin, että yksinkertainen ei tarkoita samaa kuin helppo. 5/3/1 on yksinkertainen ohjelma, mutta ei sen tekemistä voi kovin helppona pitää. Kyykky, penkki, maastaveto ja pystypunnerrus ovat yksinkertaisia liikkeitä ja kun ne osaa hyvin, kuormitusta voi lisätä tasaisen jatkuvasti, mikä taas tarkoittaa voimatasojen kasvua.

Sama pätee lajiharjoituksissa. Pidän perusasioiden opettamisesta. Ne ovat yksinkertaisia, mutta kuka tahansa peruskurssia ohjannut tietää, että niiden oppiminen ei välttämättä ole helppoa. Toki ottelija voi saada vastustajan kaadettua jollain todella erikoisella ylösalaisin tehdyllä tekniikalla, jonka teho perustuu yllätykseen, mutta itse arvostan todella paljon esimerkiksi Roger Gracien tyyliä, joka perustuu perusasioiden erinomaiseen osaamiseen.

Ei pidä kuitenkaan sortua yliyksinkertaistamiseen. Harjoittelusta tulee tehdä yksinkertaista ilman, että harjoituksen teho tai tarkoitus kärsivät.

Onko harjoitus tai ohjelma riittävän yksinkertainen?

Avoimuus ja perusteltavuus

Haluan pystyä perustelemaan opettamani asiat. Perusteluksi ei kelpaa ”koska näin on aina tehty”. Jos en osaa perustella jotakin opettamaani tai tekemääni asiaa, kertoo se, että en ole miettinyt asiaa riittävästi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikkeen opettamaani olisi absoluuttisesti oikea ja väärä tapa, mutta haluan tuntea mahdollisimman monta tapaa ja että opettamani tapa perustuu valintaan.

Peruskursseilla törmää aina silloin tällöin kysymyksiin tyyliin ”Eikö tämän voisi tehdä näin/mites kun meillä lajissa X tehtiin näin?”. Jos kyse on pienestä, tekniikan toimivuuden kannalta merkityksettömästä yksityiskohdasta, kerron, että asialla ei ole merkitystä ja että kumpikin tapa kelpaa. Jos taas kyse on periaatteellisesta erosta suoritustavassa esimerkiksi eri lajien välillä, kerron miksi me teemme asian sillä tavalla kuin teemme. Mikäli kyse on selvästi virheellisestä suorituksesta, kerron minkä takia tekniikkaa ei kannata tehdä niin ja mikä idea käyttämässämme suoritustavassa on.

Tietenkään ihan jokaisesta pikkuseikasta ei kannata ruveta inttämään perusteluja kesken treenien, siinä menee hyvää harjoitteluaikaa hukkaan. Joskus voi yksinkertaisesti uskoa siihen, että opettaja tai valmentaja tietää mitä tekee ja opettaa – josta päästäänkin hyvin seuraavaan kohtaan…

Miksi harjoittelen/opetan näin? Voinko perustella harjoituksen tai ohjelman järkevästi?

Oman tekemisen kyseenalaistaminen ja jatkuva oppiminen

En ole koskaan valmis ihmisenä. Luen ja haluan jatkuvasti oppia uutta. Tämä pätee suoraan myös opettamiseen ja valmentamiseen. Onko opettamani tapa paras mahdollinen? Miten se vertautuu muihin vastaaviin? Voisiko jonkin asian tehdä toisella tavalla paremmin?

Olen viimeiset viisi vuotta ollut opetustoiminnassa mukana. Alussa olin peruskurssilla apuvetäjänä, sittemmin päävetäjänä. Ja millainen oppimiskokemus tuo aika onkaan itselleni ollut. Tekisi melkein mieli pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat ensimmäisillä kursseillani olleet, kun mietin miten paljon parempi olen nykyään ohjaajana kuin silloin. Toivottavasti kehittymiseni harjoittelijana, opettajana ja valmentajana jatkuu niin kauan kuin toimintaa jatkan.

Perustuuko harjoitus tai ohjelma parhaimpaan tämänhetkiseen tietooni? Jos ei, niin miksi ei? Mitä voisit tehdä paremmin?

Lopuksi

Nämä ovat periaatteet, joita pyrin itse noudattamaan sekä omassa harjoittelussani, että opetus- ja valmennustoiminnassani. Kun opetan lajiani, tulee mukaan joukko lajin omia periaatteita. Voimavalmennuksessani taas mukaan tulee aiemman artikkelini periaatteet.

Voi olla, että näihin tulee lisäyksiä ajan saatossa. Siihen en kuitenkaan usko, että mikään näistä periaatteista poistuu niin kauan kuin jatkan harjoittelua, opettamista ja valmentamista.

Onko sinulla harjoittelufilosofiaa? Jos on, niin millainen se on?