Vaelluskertomus – Pyhä-Luosto, 45 km

Pyhä-Luosto vaellus

Kesällä 2013 kävimme silloisen tyttöystäväni, nykyisen avovaimoni, kanssa vaeltamassa noin 30 kilometrin mittaisen Herajärven kierroksen Kolin kansallispuistossa. Vaikka reissussa olikin muutamia teknisiä ongelmia (huono rinkka ja itsestään tyhjentyvät makuualustat), olivat maisemat Kolilla mahtavat ja kokemus muutenkin kokonaisuutena positiivinen.

Lappiin olen halunnut matkustaa jo jonkin aikaa, mutta hyviä mahdollisuuksia ei oikein viime vuosina ole tullut. Koska tänä vuonna sellainen mahdollisuus rahallisesti ja ajallisesti oli, päätin hyödyntää sen tekemällä vaellusreissun.

Tämä on kertomus tuosta reissusta. Artikkelin lopusta löydät myös tuotearvosteluja.

Esivalmisteluja

Kohteen valinta vei jonkin verran aikaa. Koska minulla ei ole autoa käytettävissä, piti kohteen olla sellainen, jonka lähettyville pääsee julkisilla kulkuvälineillä. Arvioin, että sopiva pituus reissulle voisi olla noin 3-4 päivää. Pohdintojen jälkeen valitsin kohteekseni Pyhä-Luoston kansallispuiston, jossa reitin pituudeksi tuli 47,5 kilometriä ja joka vei lopulta kolme päivää. Jos olisin ollut fiksu ja osannut arvioida korkeuserojen vaikutusta matkanopeuteeni, niin olisin varannut tähän neljä päivää, sillä nyt varsinkin viimeinen päivä meni vähän suorittamiseksi ja urakoinkin silloin pisimmän päivämatkani, 22,5 kilometriä. Tämän syistä lisää hieman myöhemmin.

Kartta-PDF:t hankin kätevän Pikakartta-palvelun avulla ja tulostutin ne Jyväskylän Kopioteamilla, hintaa tuli euro per sivu eli yhteensä 8 euroa. Karttakeskukselta saisi varmasti noita virallisiakin karttoja, mutta nuo ”itsetulostetut” kartat toimivat kyllä omassa käytössäni erittäin hyvin.

Ennen reissua hankin tarvittavia varusteita, mm. rinkan, makuupussin, makuualustan, teltan, digipokkarin ynnä muuta pientä ja suunnittelin erityisesti matkustusaikatauluja ja ruokia. Edellisreissusta oppineena yritin pitää kantamukseni kohtalaisen kevyenä eikä mukaan tullut juurikaan mitään ”ylimääräistä”. Tämä osoittautui myöhemmin hyväksi ratkaisuksi.

Ruokia. Näistäkin osan kannoin takaisin.

Ruokia, noin 2500 kcal per kokonainen päivä. Näistäkin osa jäi syömättä reissussa.

1. päivä, lauantai 05.07. – Käyräsvaara – Keski-Luosto, noin 10 km.

Matkustin pohjoiseen bussilla. Eskelisen Lapin-Linjat ajaa (ainakin kesällä) kerran viikossa perjantain ja lauantain välisenä yönä Helsingistä aina Nordkappiin asti. Homman juju on siinä, että bussin kyydistä ei voi jäädä ennen Oulua ja matka onkin jonkin verran muita linjoja harvempi, esimerkiksi Jyväskylä-Sodankylä -matkan hinnaksi tuli kohtuulliset 77,5 euroa.

Bussi lähti lauantai-yönä kello 03:00 ja matka meni kohtalaisen joutuisasti, sillä onnistuin nukkumaan Jyväskylä-Oulu -välin kutakuinkin kokonaan. Ouluun saavuimme noin seitsemältä aamulla, jossa pidimmekin tunnin tauon. Rovaniemellä olimmekin 11:25, jossa minua vastaan olikin tullut jo kaupungissa asuva ystäväni Antti, jolle myös jätin repullisen vaihtovaatteitani paluureissua varten. Rovaniemellä vaihdoin bussia ja perillä Käyräsvaarassa olin hieman ennen puoli kahta iltapäivällä.

Pyhä-Luosto aloituspiste

Lähtöpaikalla.

Bussipysäkki oli suoraan reitin lähtöpisteen vieressä, joten ei muuta kuin bussista pihalle, paidan vaihto, hyttysmyrkkyä ympäri kroppaa ja liikkeelle. Sää oli hieman pilvinen, mutta lämmin, noin 18-20 astetta.

Reitin alkupuoli oli metsäautotietä, josta sitten jatkettiin yksityisen metsän läpi ja suolle. Suolla tapasin reissua myöhemminkin sulostuttaneen ystäväni, hyttysen. Hyttyset olivat ilmeisesti juuri heränneet lämpimien ilmojen ansiosta ja niitä oli liikkeellä varovaisesti arvioiden aika helvetisti. Suolla ei auttanut pysähtyä hetkeksikään. Onneksi olin ottanut mukaani päähän tulevan hyttysverkon, jolle olikin käyttöä käytännössä lähes koko reissun ajan.

Suon jälkeen ensimmäinen taukopaikkani oli Yli-Luoston autiotuvalla. Tuvalla lounaan syötyäni jatkoin matkaa kohti Yli-Luoston huippua. Kivikkoa ja nousua riitti ja matkalla törmäsinkin mm. kaatuneeseen näkö/lintutorniin. Päälläni ollut Icebreakerin pitkähihainen ohut merinovillapaita osoittautui liian kuumaksi, mutta en viitsinyt hyttysten takia vaihtaa lyhythihaiseen paitaan. Kuumuus kuitenkin lisäsi matkan rasittavuutta, eikä huonoilla yöunilla mennyt yökään helpottanut asiaa. Yli-Luoston 315 metrin korkeudessa sijaitsevalta huipulta avautuneet maisemat olivat kuitenkin mahtavat ja ylhäällä hyttysistäkään ei ollut niin paljoa haittaa. Myös pieni tuulenvire vilvoitti mukavasti.

Omakuva Yli-Luostolla

Omakuva Yli-Luostolla.

Noin puoli kahdeksan maissa olin ensimmäisen laskettelurinteen kohdalla Keski-Luostolla. Alkuperäisessa suunnitelmassani ajattelin, että ehtisin ensimmäisenä päivänä Keski-Luoston huipun tienoille tai siitä hieman eteenpäin. Kuitenkin väsymys ja raskas maasto alkoivat painaa ja kun illalla noin kymmenen maissa en hetken etsimisen jälkeen löytänyt seuraavaa reittimerkkipaalua, totesin että nyt voi olla hyvä hetki pystyttää teltta ja levätä. Löysin Keski-Luoston rinteeltä täydellisen paikan teltalle – pelkkää kuivaa sammalmätästä ilman ainuttakaan juurta tai kiveä. Koska olin väsynyt, nälkäinen, hikinen ja näiden kaikkien yhteisansiosta myös kiukkuinen, arvostin teltan (Marmot Traillight 2P) nopeaa pystytettävyyttä, tuuletettavuutta sekä riittävänkokoista absidia (teltan ”eteinen”). Koska hyttyset ja kuumuus, keitin ruokaani tarvittavan vesimäärän absidissa pysyen itse teltan sisällä. Hieman kyllä jännitti, mutta selvisin operaatiosta ehjin nahoin ja telttaani polttamatta. Nukkumaan kävin siinä vähän ennen yhtätoista.

Ensimmäisen yön telttapaikka.

Ensimmäisen yön telttapaikka.

2. päivä, sunnuntai 06.07. – Keski-Luosto – Rykimäkero, noin 15 km.

Nukuin yöni melko hyvin – alusta oli mukava ja liian kuumakaan ei tullut, kiitos teltan tuuletusaukkojen ja tuulen. Hyttysiäkään ei päässyt telttaan sisälle. Aamulla pistin teltan kasaan ja keitin aamukahvit, jonka kanssa nautin muutaman välipalakeksin ja Flapjackin. Illalla hukassa ollut reittimerkkikin löytyi nopeasti ja pääsin jatkamaan matkaani. Koska päivästä oli tulossa lämmin, vaihdoin hyttysiä uhmaten päälleni lyhythihaisen paidan, Arc’teryx Motus Crew SS:n. Paita on kevyt, ohut ja hyvin kosteutta siirtävä ja se toimikin loppureissun ajan erinomaisesti.

Saavuin piakkoin lähtemisen jälkeen Keski-Luoston huipulle. Myös täältä maisemat olivat huikeat ja arvelen, että en ehkä olisi edellisiltana väsyneenä ja nälkäisenä osannut arvostaa niitä samalla tavalla. Keski-Luostolta laskeuduin Luostonlomaan, jossa sijaitsevasta lammesta ehkä aavistuksen uhkarohkeasti täytin myös vesivarantojani.

Seuraavana kohteenani olivatkin sitten Luosto ja sen päällä sijaitseva 514 metriä korkea Ukko-Luosto. Hyttysten lisäksi seuraani liittyi leikkisä paarma, joita pyöri ympärilläni koko ajan noin 5-10 yksilöä. Paarmat olivat kuitenkin melko harmittomia, sillä ne eivät pysähtyneet puremaan, kunhan pysyin liikkeessä. Tauoilla heitin tuulitakin päälleni, jolloin sain olla rauhassa puremilta. Suklaapatukan syönti hyttysverkon alla on muuten kokemus itsessään.

Poroja!

Poroja!

Tähän väliin mainittakoon sananen tauoista. Muista suunnitella tauot päiväohjelmaasi ja MUISTA PITÄÄ NE TAUOT. Älä siirrä taukojen pitämistä eteenpäin, vaan pidä ne viimeistään niille varatuilla paikoilla. Varaa taukoja varten muutama suklaapatukka tai muuta vastaavaa naposteltavaa helposti saataville. Syöminen lyhyilläkin tauoilla on tärkeää, sillä yleensä vaeltajan energiankulutus on runsasta ja ainakin itselleni tarvittavan ruokamäärän syöminen on ongelmallista – varsinkin kuumalla ruokahalua ei ole niin paljoa kuin oikeasti pitäisi. Tauoilla kannattaa myös huoltaa jalkoja, eli heittää kengät pois ja vaihtaa sukat, mikäli tähän on tarvetta.

Olin myös tyytyväinen, että olin varannut reissuun aurinkorasvaa, sillä ruskettumisessani on tyypillisesti kaksi astetta, vitivalkoinen ja ravunpunainen. Nämä pitkään jatkuneet helteet sattuivat alkamaan juuri tuolloin sunnuntaina ja palaneena vaeltaminen olisi ollut kertaluokkaa ikävämpää. Yllätyksekseni en onnistunut palamaan koko reissulla ollenkaan.

Luoston huipulla sijaitsevalle laskettelurinteelle kiivettyäni törmäsin reissun ensimmäisiin poroihin. Siellä ne pyörivät päämäärättömästi kivien seassa ja olivat välittämättä minusta.

Kello lähestyi kolmea iltapäivällä ja päätin heilahtaa Ukko-Luoston päälle pitämään lounastaukoani. Ukko-Luostolla oli hieno näköalatasanne, josta avautuvat maisemat olivat todella vaikuttavat. Keittelin tasanteella lounasta ja huolsin hieman jalkojani. Ensimmäisena päivänä olin onnistunut potkaisemaan vasemman jalan ukkovarpaani kiveeni, joka olikin nyt jo mustunut mukavasti. Se ei kuitenkaan haitannut kävelyä, joten jätin varpaan rauhaan enkä alkanut puhkoa kynttä. Teippailin myös hieman akillesjänteeseeni tulleita hiertymiä.

Lounasmaisemia Ukko-Luostolta.

Lounasmaisemia Ukko-Luostolta.

Lounastauon jälkeen aloin laskeutua Ukko-Luostolta alas kohti Pikku-Luostoa. Joku saattaisi kuvitella, että nousut ovat raskaita ja laskut helppoja, mutta ei – laskut ovat käytännössä hitaampia kuin nousut, sillä kivikossa rinkka selässä laskeutuessa pitää olla todella tarkkana, ettei esimerkiksi kaadu naamalleen ja tapa itseään. Laskuissa myös polvet tuntuvat olevan kovemmalla rasituksella kuin nousuissa.

Pikku-Luostoa seurasi Ametistikaivos, jonka kahvila oli suljettu noin 15 minuuttia ennen saapumistani paikalle. Tämä hieman nakersi, mutta onneksi paikalle oli kuitenkin jätetty juomavesiastia, josta täydesinkin vesivarantojani.

Ametistikaivoksella teinkin sitten hieman väsyneenä ja nälkäisenä kardinaalimunauksen navigoinnin kanssa ja katsottuani väärää suuntaviittaa suuntasinkin Pyhälammen autiotuvan sijaan Rykimäkeron kodalle. Kodalle saavuttuani laskin reittiä uudestaan ja palaaminen olisi tarkoittanut noin kolmen kilometrin ekstramatkaa, joka ei taas sillä hetkellä innostanut, joten ratkaisin asian yöpymällä kodassa.

Kota ja sen ympäristö olivat hyvin varusteltuja – löytyi kaivo, kaksi ulkohuussia ja puuliiteri täynnä polttopuita. Kota oli iso ja penkeille olisi mahtunut ainakin 6-8 henkeä yöpymään. Aiemmin mainitsemaani varpaankynsitilanteeseen tuli kodalla uutta kehitystä, kun potkaisin sen penkin alla olleeseen halkoon. Veri pakeni kynnen alta ja paine helpotti. Olin puoliksi tyytyväinen kivusta huolimatta, sillä eipähän tarvinut puhkoa kynttä veitsenkärjellä.

Koska päivä oli ollut kuuma, en ollut juonut ihan niin paljon kuin olisi pitänyt. Nesteytystilanteesta kertoi omaa kieltään se, että päivänä aikana ns. kuusen alla ei tarvinut montaa kertaa käydä ja silloin kun kävin, lopputuotos muistutti enemmän aamukahvia kuin koskenkorvaa. Otinkin vahingon takaisin ja nesteytin illalla kohtalaisen hyvin, mikä taas kostautui yöllä, kun piti neljästi herätä käymään kusella.

Illalla suunnistusvirhe harmitti aika paljon, mutta ruoka (Blå Band Expedition Meal Naudanliha-Kasvispata Punaviinillä) kohotti mielialaa selvästi.

Rykimäkeron kota..

Rykimäkeron kota.

3. päivä, maanantai 07.07. – Rykimäkero – Pyhä, noin 22,5 km.

Aamulla mieli oli taas parempi – ruoka ja lepo olivat tehneet tehtävänsä. Täytin juomarakkoni, pakkasin varusteeni ja nautin taas aamupalaksi kahvia ja muutaman patukan. Juomarakkoon heitin myös pari urheilujuomatablettia, sillä en halunnut toistaa edellispäivän nesteytystilannetta ja keskityinkin päivän mittaan juomaan pieniä annoksia kerrallaan noin 5-10 minuutin välein. Päivälämpötila oli yli 25 astetta ja nestettä kuluikin yli kuusi litraa.

Suunnistusvirheeni ansiosta jouduin tekemään hieman muutoksia alkuperäiseen reittisuunnitelmaani. Jatkoin matkaani merkattuja latupohjia pitkin ja ohitin Latvavaaran, josta matkasin Kapustan päivätuvalle.

Kapustan päivätuvalla tapasin sveitsiläisen pariskunnan, Julienin ja Sarahin, jotka olivat lähteneet vaellukselle ex tempore. He olivat saapuneet Luostolle edellisiltana noin kymmenen maissa, josta olivat sitten yön aikana vaeltaneet tuvalle. Pidin tuvalla noin tunnin lounastauon ja juttelin Julienin ja Sarahin kanssa kaikesta mahdollisesta. Siinä karttaa tutkiessani ja matkaa laskeskellessani mietin, että voisin ehtiä Pyhälle illaksi. Koska olin ystäväni Antin kyydin varassa, yritin saada häneen yhteyttä varmistaakseni kyydin Pyhältä Rovaniemelle. En kuitenkaan saanut silloin Anttia kiinni, mutta päätin joka tapauksessa yrittää ehtiä Pyhälle vielä saman päivän puolella.

Käytännössä tuo tarkoitti, että loppupäivä piti vetää aika tiukalla tahdilla. Motivaatiota ei silti puuttunut, sillä kenkäni alkoivat olla hajoamispisteessä ja koko reissun ajan vasemmasta epäkkäästäni ja olkapäästäni verenkierron lopettanut rinkka alkoi tuossa kohdassa ottaa niin sanotusti huolella kupoliin.

Metsäkuruja.

Metsäkuruja.

Rinkka selkään ja hammasta purren pikavauhtia eteenpäin. Huttutunturin ylityksen jälkeen pysähdyin pieneksi hetkeksi Huttuloman autiotuvalle, jossa käytännössä täydensin vain vesivarantoni ja jatkoin matkaa. Huttulomalta jatkoin suorempaa reittiä Kuorinkiharjulle ja Kuorinkikurulle, josta jälleen kerran avautuivat uskomattomat maisemat Metsäkurujen suuntaan. Matkalla näin useita valtavankokoisia muurahaispesiä, joista suurin oli arviolta noin pari metriä korkea.

Seuraava pysähdyspaikkani oli Karhunjuomalampi, jossa on tehty arkeologisia kaivauksia ja josta on löydetty 4000 vuotta vanhoja esineitä. Alueella on ilmeisesti ollut muinainen metsästysleiri. Yhtä kaikki, pysähdyin tuvalla vain hetkeksi ja täytin jälleen vesivarantoni lammesta. Vielä seitsemän aikaan illallakin lämpötila oli yli 28 astetta.

Karhunjuomalampi. Harmikseni uiminen oli kielletty.

Karhunjuomalampi. Harmikseni uiminen oli kielletty.

Matka jatkui Uhriharjun ja Pyhäkurun kautta Isokuruun. Uhriharjulla on nimensä mukaisesti uhrattu peuroja ja niiden sarvia hyvän metsästysonnen toivossa. Pyhäkurulla taas sijaitsee 17 metriä korkea Pyhänkasteenputous, kun taas Isokuru on 220 metriä syvä ja täten Suomen suurin kuru. Iso- ja Pyhäkurun alueella liikkuminen on rajoitettua, eli alueella saa liikkua ainoastaan laudoitetulla polulla.

Iso- ja Pyhäkurun alue oli uskomattoman hieno. Näkymiä on mahdotonta esittää kaksiulotteisesti valokuvana, vaan ne pitää kokea paikan päällä. Vaikka tässä vaiheessa väsyttikin jo melkoisesti, niin se ei haitannut maisemista nauttimista yhtään. Juuri tämänkaltaisia asioita olin sinne mennytkin näkemään ja kokemaan. Alueella pääsee myös Pyhältä melko nopeasti, eli koko reittiä ei tarvitse vaeltaa, mikäli näistä näkymistä haluaa nauttia. Näin muutama alueella matkaava perhe oli selvästi tehnytkin ja mieleni teki sanoa muutama valittu sana niille parille kaikesta valittavalle esiteinille, jotka vanhempiensa kanssa osuivat samoille näköalapaikoille kuin minä. Hillitsin kuitenkin itseni.

Pyhänkasteenlampi ja taustalla Pyhänkasteenputous.

Pyhänkasteenlampi ja taustalla Pyhänkasteenputous.

Isokurulta nousin portaat ylös kodalle, jossa yritin vielä saada yhteyden Anttiin. Onnekseni Antti vastasikin puhelimeen ja lupasi hakea minut Pyhältä parin tunnin kuluttua. Tässä vaiheessa fiilis koheni huomattavasti, sillä ekstrapäivä olisi tarkoittanut käytännössä vain odottelua, koska olin jo perillä. Loppumatka Pyhälle menikin melko leppoisasti.

Pyhän laskettelukeskus oli kesäiltana kymmenen aikaan todella kuollut. Taisin nähdä muutaman ihmisen ja auton, mutta noin muuten ketään ei liikkunut missään. Luontokeskus Naavan pihaan päästyäni heitin rinkan selästä ja aloitin henkilökohtaisen huollon. Ukkovarpaani kynsi oli muuttunut valkoiseksi ja sen alta tuli vaahtoa, jaloista löytyi muutama rakko ja kengät olivat hiertäneet vasemman akillesjänteeni verille. Noin muuten olin kuitenkin kunnossa – jalkojen lihakset eivät olleet kipeät ja olisin luultavasti ilman noita hiertymiä ja rakkoja jatkamaan vaellusta vielä useampia päiviä. Ilman vastaavia varusteongelmia pystynen siis pidempiinkin reissuihin. Myös nesteytys ja syöminen olivat onnistuneet viimeisenä päivänä eikä edellisten päivien kaltaista nälkäväsymyskiukkua ilmentynyt illalla.

Luontokeskus Naavan pihaan eksyi myös yksinäinen poro.

Luontokeskus Naavan pihaan eksyi myös yksinäinen poro.

Antti saapui paikalle noin yhdentoista maissa ja jatkoimme kohti Rovaniemeä, missä minua odotti kuninkaallinen vuodesohva ja suihku. Tästä äärettömän suuret kiitokset Antille ja Hannalle, reissuni ei olisi onnistunut ilman heidän apuaan.

Seuraavana päivänä pyörin sitten hieman Rovaniemen keskustassa ja iltapäivällä lähdin bussilla takaisin kohti Jyväskylää, jonne saavuin yhden maissa yöllä. Jostain syystä kävely kotiin ei innostanut, joten nappasin asemalta taksin. Taksikuski kyseli reissusta ja oli kuulemma itsekin kiinnostunut vaeltamisesta ja mm. sen kustannuksista, joten pidin siinä lyhyen taksimatkan aikana pienen tietoiskun aiheesta. Taksikuskilla musiikkivalintana oli Pink Floyd, joten kyseessä oli selvästikin hieno mies.

Kotona söin pikaisesti ja sitten ei unta paljoa tarvinutkaan odotella. Reissu oli virallisesti päättynyt.

Kokemuksia ja havaintoja

Varusteongelmista huolimatta koko reissu oli erittäin antoisa kokemus. Etu- ja jälkikäteen kyseltiin mm. siitä, että miten uskalsin lähteä reissuun yksin. Vastaus on, että hyvillä esivalmisteluilla ja terveellä järjellä tällaiset reissut ovat turvallisia yksinkin. Esivalmisteluilla ja terveellä järjellä tarkoitan tässä mm. sitä, että en lähtenyt minnekään Lapin erämaahan yksin, vaan valitsin kohtalaisen hyvin merkityn alueen, jossa eksyessäänkään ei ole kovin kaukana tiestöstä. Samoin laskin ruokia hieman yläkanttiin ja olin kivikossa liikkuessani varovainen. Jätin ennen lähtöäni avovaimolleni suunnitelman reitistäni ja laitoin aina illalla tekstiviestin, jossa kerroin että hengissä ollaan. Ihan perusjuttuja siis. Ainahan jotain olisi voinut sattua, mutta niin voi sattua kotonakin.

Yksin vaeltamisessa on sellainen puoli, että siinä pääsee (tai joutuu, riippuen omasta suhtautumisestaan) olemaan nimenomaan itsensä kanssa. Näkee miten oma ajatusmaailma ja kroppa toimii, kun tuleekin nälkä, väsymys ja kiukku. Samoin yksin on aina vastuussa omista tekemisestään vain itselleen, eikä ketään muuta voi syyttää siitä, jos vaikka sattuu kävelemään väärään suuntaan. Tauot voi pitää myös juuri silloin kun itse haluaa, samoin etenemisnopeus on ihan itsestä kiinni.

Itse opin ainakin sen, että kun on nälkäinen ja väsynyt, niin pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat helposti todella suurilta. Toisen päivän iltana tekemäni harhakävely otti päähän melko kohtuuttomasti, mutta kun illalla söi ja nukkui yön melko hyvin, niin aamulla tilanne näyttikin paljon valoisammalta.

Olen ehkä muutaman kerran tässä kirjoituksessa kehunut kohtaamiani maisemia, mutta mielestäni niitä ei voi liikaa hehkuttaa. Etelämmässäkin on komeaa luontoa, mutta on tuo pohjoinen vaan ihan oma juttunsa. Suosittelen. Toivottavasti pääsen ensi kesänä uudestaan samoille suunnille.

Tuotearviot:

Teltta, Marmot Traillight 2P FC – 2,6 kg

Toimiva kahden hengen teltta. Nopea pystyttää, edullinen, tukeva (ainakin melko tuulettomissa olosuhteissa) ja hyvät tuuletusmahdollisuudet. Ei päästänyt hyttysiäkään läpi.

Teltan sisänäkymiä.

Teltan sisänäkymiä.

Makuualusta, Thermarest Trail Lite Regular – 806 grammaa

Mukava itsetäyttyvä makuualusta. Tähän voi puhaltaa itse hieman lisää ilmaa, mikäli kokee tarpeelliseksi. Toimii kovallakin alustalla mukavasti myös allekirjoittaneen kaltaiselle kyljellään nukkuvalle. Kannattaa testata itse kaupassa mikäli mahdollista, painavammilla henkilöillä voi lonkkaluu painaa alustasta läpi maahan. Alusta painaa enemmän kuin perus retkipatjat, mutta mielummin kannan tuon painon kuin nukun epämukavasti.

Hollantilainen jalkaväen rinkka sivutaskuilla, DPM, käytetty – 2,7 kg

Kyseessä on siis käytetty hollannin armeijan rinkka, siviilimalliltaan Lowe Alpine Sting. Tätä kehuttiin netissä kovasti ja onhan siinä säätöjä, mutta perkele, ei se sopinut minulle. Olkaimen remmi painoi koko reissun ajan vasenta epäkästäni ja käytännössä lopetti verenkierron sillä alueella melko tehokkaasti. Yritin muuttaa olkainten paikkaa ja muita säätöjä, mutta en saanut rinkasta itselleni istuvaa.

Noin muuten rinkka on tilava, erityisesti arvostin kookkaita sivutaskuja jonne sai tungettua kaikkea tarpeellista pienempää ja vähän isompaakin irtosälää. Materiaalivalinnatkin ovat sinänsä hyviä.

Rinkka taukopaikalla.

Rinkka taukopaikalla.

Arc’teryx Motus Crew SS, ohut lyhythihainen t-paita – 83 grammaa

Arc’teryxin paita on kevyt, ohut ja hyvin kosteutta siirtävä tekninen t-paita. Paita on kuulemma tarkoitettu maastojuoksuun, vaellukseen tai kalliokiipeilyyn ja se toimikin tällä reissulla erinomaisesti. Paidan helma on melko pitkä, mikä on tällaisessa käytössä plussaa. Malliltaan paita ei ole ihan tiukan tyköistuva (no, kai se riippuu omasta ruumiinrakenteesta ja valitusta koostakin), joten tuuletus tuntuu pelavaan hyvin. Koska paidan materiaali on melko ohutta, se ei välttämättä kestä kovin kovaa kulutusta. Kaiken kaikkiaan kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä paita.

Brittiläiset PCS maastohousut, MTP, käytetyt – 475 grammaa

Järeähköt, mutta fiksut maastohousut. Leikkaus on hyvä, samoin tilavat, nappisulkuiset taskut. Vasemmassa sivutaskussa on myös vetoketjullinen verkkotasku, jossa pidin reissun aikana kameraa. Hieman Soldier 95-housuja paksummat ja hellekäytössä ehkä jopa vähän liiankin paksut (yllätys), mutta toimiva leikkaus sekä monipuoliset ja tilavat taskut tekivät näistä painonsa arvoiset.

Opinel taittoveitsi numero 7, hiiliteräs – 36 grammaa

Kevyt, toimiva ja edullinen linkkuveitsi. Sopii kaikkeen, mihin pientä linkkaria nyt voi tarvita – esimerkiksi rakkojen puhkomiseen. Teräväkin se on.

Oakley S.I. Assault Boot 8″ varrella

Nämä maiharit ovat melko kevyet ja mukavat jalassa. Harmi vaan, että molemmista kengistä repesi pohjien liimaukset tällä reissulla. Oakley mainostaa näitä kaiken maailman U.S. Army Special Forces Hat Hat -touhulla, mutta jos kengät eivät kestä noin 300-500 kilometriä kävelyä (joista vain noin 100 kilometriä asfalttia haastavammassa maastossa), niin en kehtaisi vakavalla naamalla armeijalle tarjota.

Reklamoin kenkien hajoamisesta Oakleylle ja kysyin että onko tämä nyt normaalia, niin vastauksena tuli, että ihan normaalia kulumista (josta rohkenen olla eri mieltä) ja tarjosivat sinänsä ihan hyvää 30% alennusta uusista kengistä. Harmi vaan, että verkkokaupastaan käytännössä kaikki mallit olivat loppu ja hinnat korkealla. Mukavat kengät, mutta tällä laadulla ei uskalla ostaa uusia vaikka ne saisi 50% alennuksella. Uudet retkeily/vaelluskenkäni ovat Salomonit ja maiharit Haixit, katsotaan miten ne kestävät.

RIP Oakleyt. Kivikko oli näille liikaa.

RIP Oakley Assault Boots. Kivikko oli näille liikaa.

Deuter Streamer 2 litran juomarakkorakko – tyhjänä 176 grammaa

Sourcen valmistama, mutta Deuteriksi brändätty rakko. Eroaa sotilaallisimmista Sourceista lähinnä värinsä ja hieman edullisemman hintansa puolesta. Jotain juomarakon hyödyllisyydestä ja käytännöllisyydestä kertonee se, että en aio enää yhdellekään vaellukselle lähteä ilman juomarakkoa. Tämän lisäksi minulla oli toki muutama 0,4 litran kokoontaittuva vesipullo, joissa kuskasin ruoanlaittovesiä.

Blå Band Expedition Meal retkimuonat

Tällä kertaa mukanani oli Expedition Mealeista pienempiä, 118 gramman versioita. Nämähän ovat sellaisia ”lisää kiehuva vesi pussiin, odota 10 minuuttia ja syö” -tyyppisiä retkiruokia, eli oikein käteviä reissussa, jos ei halua tiskata. Tyypillisesti yhdessä pussissa on noin 500 kcal energiaa.

Tällä reissulla suosikiksi nousi Naudanliha-kasvispata punaviinillä, joka oli jopa oikeasti aika hyvää. Ei nyt mitään ravintolatasoa, mutta valmistustapa huomioiden positiivinen, mielialaa kohottanut yllätys. Isommista ainakin Tacopata on kokeilemisen arvoinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *