Oheisharjoittelun tarpeellisuudesta käydään keskustelua aina silloin tällöin – kamppailulajipuolella melko useinkin. Vakioargumentteja näissä keskusteluissa ovat mm. ”oheisharjoittelua ei tarvita, lajiharjoittelu riittää” ja ”mikäli kaksi taidoiltaan tasaväkistä kamppailijaa kohtaa, vahvempi ja kestävämpi voittaa”. Tämä artikkeli ei kuitenkaan käsittele pelkästään kamppailulajeja, vaan oheisharjoittelua laajempana kokonaisuutena. Esimerkkeinä käytän toki paljon kamppailulajeja, koska ne ovat minulle tutuimpia.
Kahdessa edellisessä argumentissa on kummassakin jonkinlaista perää, mutta molemmat sortuvat yliyksinkertaistamiseen. Seuraavaksi kerron, miksi.
Laitetaan alkuun kuitenkin oheisharjoittelun määritelmä. Oheisharjoittelua on kaikki lajiharjoittelun ulkopuolella tapahtuva harjoittelu, jonka tarkoitus on tukea varsinaisen lajin harjoittelua ja siinä kilpailua. Oheisharjoittelua on esimerkiksi voima-, nopeus-, kestävyys-, yleistaitavuus- tai liikkuvuusharjoittelu ja harjoitukset voivat olla luonteeltaan palauttavia, huoltavia tai rakentavia.
Tarvitaanko oheisharjoittelua ollenkaan?
”Oheisharjoittelua ei tarvita, lajiharjoittelu riittää” on sinänsä houkutteleva argumentti. Monia kamppailulajeja (myös harrastamiani) markkinoidaan väitteillä, joissa pienempi voi voittaa isomman kamppailussa, kunhan pienempi on riittävän taitava.
Ja sehän on täysin totta. Kamppailulajit ovat kaikki ensisijaisesti taitolajeja – muutenhan voimamiehet ja painonnostajat kävisivät hakemassa harjoittelematta olympiamitalit niin nyrkkeilystä, painista kuin judostakin. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaan kamppailussa taito jyllää ja taitavat pikkumiehet pyörittelevät isokokoisiakin kamppailu-ummikoita miten lystäävät. Siis ihan samalla tavalla kuin muissakin urheilulajeissa – taitavat hallitsevat kenttiä ja areenoita.
Totta myös on, että harrastekamppailijoista valtaosalle lajiharjoittelun määrän lisääminen olisi paras tapa parantaa heidän suorituskykyään kamppailijoina. Jos juuri peruskurssilta päässyt Ville Vapaaottelija käy kahdet lajiharjoitukset viikossa, tärkeintä ei ehkä ole miettiä, pitäisikö hänen tehdä yksi- vai kaksijakoistaa voimaohjelmaa. Tämänkaltaiseen hifistelyyn moni kuitenkin sortuu aika helposti.
Mitä vähemmän lajia harjoittelee määrällisesti ja mitä lyhemmän aikaa lajia on harjoitellut ajallisesti, sitä dramaattisempia muutoksia pelkästään lajiharjoittelun määrää lisäämällä saadaan. Kahdesti viikossa harjoitteleva harrastaja saa vuodessa 104 lajiharjoitusta, kolmesti viikossa harjoitteleva 156 harjoitusta ja neljästi viikossa harjoitteleva 208 harjoitusta. Pelkästään tämä selittää valtaosan tapauksista, joissa harrastaja tuntuu kehittyvän todella nopeasti.
Maailmassa ei kuitenkaan liene juuri ollenkaan urheilulajeja, joissa huipputasolla kilpailevat urheilijat eivät tekisi minkäänlaista oheisharjoittelua. Pakko tosin on myöntää, että en tunne esimerkiksi biljardin ja keilauksen oheisharjoittelumuotoja, mutta eiköhän niissäkin vähintään jotain tasapainottavaa ja vammoja ennaltaehkäisevää oheisharjoittelua tehdä.
Hyvä esimerkki on pöytätennis (eli pingis). Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Urheilijan polku -sivuston pöytätennis-urapolku kertoo, että yli 18-vuotiaan pöytätennispelaajan tulisi harjoitella lajiaan 10-12 kertaa viikossa, 2½-3 tuntia kerrallaan ja tehdä oheisharjoitteluna kestävyys-, voima- ja nopeusharjoituksia harjoituskauden mukaan 3-6 kertaa viikossa.
Taekwondon kohdalla vastaavat määrät 18-21 -vuotiaalle urheilijalle ovat 7-10 lajiharjoitusta, 1½-2 tuntia kerrallaan ja oheisharjoittelua 6-10 tuntia viikossa. Erikseen mainitaan, että kokonaisliikuntamäärästä 45-60% on lajiharjoittelua, 25-30% oheisharjoittelua ja 10-30% muuta liikuntaa.
Lienee selvää, että taekwondossa tarvitaan pöytätennistä enemmän ja monipuolisempia fyysisiä ominaisuuksia. Silti pöytätenniksenkin huipputasolla oheisharjoittelu koetaan tärkeäksi.
Kamppailu-urheilulajienkaan kohdalla asiasta ei pitäisi olla epäselvyyttä – oheisharjoittelua tarvitaan, mikäli haluaa päästä huipulle ja pysyä siellä. Lue loppuun
