Aikuisten harrasteliikunta ja peruskurssien syvin olemus

Aikuisten harrasteliikunta ja peruskurssien syvin olemus

Melko lailla tasan kuusi ja puoli vuotta sitten näihin aikoihin olin lähtenyt Jyväskylän Fight Clubilta kohti kotiani. Peruskurssin harjoitukset olivat juuri loppuneet. Olimme opetelleet suoraa nilkkalukkoa, avoimen guardin ohittamista, suoraa käsilukkoa käänteisesti tehtynä ja perhosguardia. Peruskurssi oli kutakuinkin puolivälissä ja olin jo täysin koukussa lajiin. Olin niin sanotusti löytänyt sen oman juttuni – vaikka en varmasti tuolloin osannutkaan arvata, että millaisia vaikutuksia sillä olisi elämääni.

Aloittaessani tämän kirjoituksen 19. maaliskuuta 2013 olin juuri palannut Jyväskylän kaupungin järjestämästä urheilijoiden palkitsemistilaisuudesta. Meitä Fight Clubin harrastajia tapahtumaan oli kutsuttu kymmenen, joista seitsemän pääsi paikalle. Seuramme parhaiten menestyneitä olivat yhden MM-mitalin ja kasan EM-mitaleita keränneet naisharrastajamme, joihin voit tutustua Jyväskylän Fight Like a Girl Clubin blogissa. Muista kamppailulajeista palkittiin ainakin Hokutoryu Jujutsun ja thainyrkkeilyn (JTBC) harrastajia.

Päädyin pohtimaan aikuisten harrasteliikuntaa, järjestötoimintaa ja peruskursseja. Kukaan seuramme vastuuvalmentajista ei saa palkkaa ja seuramme toimiikin yhdistyspohjalta. Valtaosa harrastajistamme on aikuisia ja suurin osa on aloittanut harrastuksen käymällä peruskurssin. Seuramme peruskursseilla aloittaa vuodessa noin 150-200 uutta harrastajaa. Kaikki seuramme palkitsemistilaisuudessa palkitut urheilijat ovat aloittaneet harrastuksensa aikuisiällä.

Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että käsittelen tälläkin kertaa aihetta kamppailulajien kautta. Toki samoja asioita voi soveltaa muissakin lajeissa ja mielelläni kuulen kommentteja myös muiden lajien edustajilta.

Mihin unohtui aikuisten liikunta?

Lasten ja nuorten liikuntamahdollisuuksista puhutaan paljon ja se onkin tärkeä aihe. Mutta entä aikuisten liikunta, erityisesti sellaisten aikuisten kohdalla, jotka eivät ole välttämättä harrastaneet juuri minkäänlaista vapaaehtoista liikuntaa sitten peruskoulun ja armeijan?

Tai sellaisten, jotka ovat ehkä liikkuneet nuorempana, mutta aikuisiällä liikkuminen on jäänyt eikä kaveri- tai työpiireistä löydy harrastesählyporukoita tai puulaakilentopalloa? Tai sellaisten, joita joukkuelajit eivät kiinnosta ja joita ajatuskin lenkillä käymisestä puistattaa? Oma ryhmänsä ovat vielä ne, joille peruskoulun liikuntatunnit olivat helvettiä ja jotka eivät ole koskaan löytäneet liikuntamuotoa, josta pitäisivät.

Tällaisia henkilöitä ajautuu kamppailulajien peruskursseille yllättävän paljon. Osa ei tietenkään löydä sitä omaa juttuaan – joko kamppailulajeista yleensä tai vain kyseisestä lajista – mutta moni löytää. Moni kiinnostunutkin voi lopettaa, jos lähestyminen on vääränlaista.

Pidän peruskursseja erittäin hyvänä tapana tutustuttaa uusi harrastaja lajiin. Kamppailulajeissa peruskursseja suositaan, koska ne madaltavat kynnystä osallistua ja tutustua uuteen lajiin. Nimenomaan aikuisille suunnatut peruskurssit (tai tekniikkakoulut) tuntuvat monessa ei-kamppailulajissa olevan melko harvinaisia – tai sitten niitä ei markkinoida minulle kovin näkyvästi. Toki hyviä poikkeuksiakin löytyy, mm. aikuisten uinti- tai juoksutekniikkakoulujen muodossa. Näistä positiivisista esimerkeistä muuten kuulisin mielelläni lisää, esimerkiksi kommenttiosiossa.

Peruskurssien syvin olemus

Kamppailulajeissa aloittaminen on yleensä aika yksinkertaista: peruskursseja mainostetaan esimerkiksi netissä, julisteilla ja/tai lehtimainoksilla ja mukaan pääsee, seurasta ja lajista riippuen, joko ennakkoilmoittautumalla tai sitten tulemalla suoraan ensimmäisiin harjoituksiin.

Meillä peruskursseille voi nykyään ilmoittautua täyttämällä yksinkertaisen ilmoittautumislomakkeen netissä ja saapumalla ensimmäisiin harjoituksiin paikalle. Kaksi ensimmäistä kertaa saa kokeilla maksutta ja ilman sitoutumista. Kurssi kestää noin 2,5 kuukautta ja sen jälkeen harrastaminen kokeneiden harjoituksissa on vapaata. Melko yksinkertaista, eikö vain?

Omilla peruskursseillani tarkoituksena sisällöllisesti on, että oppilaat oppivat lajin perustaitoja ja ennen kaikkea oppivat miten lajia harjoitellaan – turvallisesti.

”Olen harrastanut X vuotta lajia Y, tarvitseeko minun käydä peruskurssia?” lienee yleisimpiä kysymyksiä, joita, joko palautelomakkeen tai suoraan sähköpostin kautta, seurani yleiseen sähköpostiin lähetetään. Arvatkaapa mikä on yleisin vastaukseni? ”Kyllä tarvitsee.

Muita lajeja harjoitelleilla voi olla teknistä osaamista tietyistä osa-alueista sinänsä riittävästi – esimerkiksi potkunyrkkeilyä pitkään harrastanut luultavasti pärjää hyvin myös vapaaottelun pystyotteluharjoituksissa. Potkunyrkkeilyä harjoitelleelta puuttuu kuitenkin usein tarvittavat perustiedot matto- ja pystypainista, jotta jatkoryhmässä harjoittelu olisi sujuvaa. Myös jo pelkästään harjoitusturvallisuuden takia kaikkien jatkoryhmässä käyvien tulisi olla kutakuinkin samalla viivalla perusasioiden kanssa.

Edelliset asiat olivat niitä tekniseen osaamiseen liittyviä seikkoja. Tärkeämpänä pidän itse kuitenkin lajin perusperiaatteiden ja ns. lajifilosofian oppimista. Teknisellä tasollahan lyönti on lyönti ja käsilukko on käsilukko, mutta miksi vapaaottelun pystyottelu näyttää erilaiselta kuin potkunyrkkeilyssä, vaikka molemmissa lyödään ja potkitaan? Tai miksi judon ja BJJ:n matto-ottelu näyttää erilaiselta, vaikka molemmissa kuristellaan ja lukotellaan? Vastaus löytyy pääosin sääntöeroista, joka johtaa myös eroavaisuuksiin harjoittelumenetelmissä.

Mitä aloittelevien aikuisten opettamisessa tulisi huomioida?

Aikuisten peruskursseille hakeutuu ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Väitän, että viisivuotiaiden painikoulussa fyysiset erot ovat pienempiä, kuin peruskurssilla, johon tulee miehiä ja naisia ikähaarukasta 15-50 -vuotta, aiemman liikuntapohjan vaihdellessa väliltä ”entinen huippu-urheilija” vs. ”viimeiset 15 vuotta sohvaperunana”. Tästä johtuen tiettyjä asioita pitää ottaa huomioon, kun kurssia suunnitellaan ja harjoituksia ohjataan.

Erityisesti harjoitusten sisältämä fyysinen rasitus on asia, jonka suhteen pitää olla tarkkana. Toisaalta treenien tulee olla sellaisia, joissa tulee hiki, mutta jotka eivät karkoita fyysisyyteen tottumattomampia tai sitä hieman karsastavia pois. Erityishuomiona mainittakoon, että nimenomaan punnerrusten teettämistä pyrin välttämään, sillä ne ovat keskimäärin se lihaskuntoliike, jota ihmiset vihaavat eniten. Tämäkin tietysti riippuu ryhmästä ja tilanteesta, mutta noin keskimäärin punnerruksia ei ohjaamissani peruskurssiharjoituksissa juurikaan tehdä.

Meillä fyysisyys tulee pääosin lajiharjoittelusta, joka on taas useimmille huomattavasti miellyttävämpää kuin kuntojumppaaminen. Joku rajoitettu positiosparrikin on jo sellaista, että koska painiminen on kurssilaisten mielestä kivaa, niin se hiki ja hengästyminen ikään kuin kuuluu asiaan ja se ”kuntoilu” menee siinä ohessa. Koska painiminen on useimmille kurssilaisille täysin uusi kokemus, saavat yleensä hyväkuntoisemmatkin painimisesta ”kunnon treenin” irti.

Fyysisyyden lisäksi myös se, miten opetettavia asioita teetetään, virheitä korjataan ja palautetta annetaan, on äärimmäisen tärkeää. Negatiiviset kokemukset liikunnasta voivat juontua esimerkiksi siitä, että kun ei pärjännyt salibandyssä luokan kovimmille urheilijoille, sai liikunnasta huonon numeron – eikä pidä unohtaa aina viimeisenä joukkueeseen valituksi tulemista. Tällaisia elementtejä ei kovin monesta kamppailulajista löydy (pl. ehkä joidenkin lajien vyökokeet ja niiden arvostelu).

Kukin harrastaja tekee sillä tasolla, millä itse pystyy ja osaa ja opettajien ja valmentajien tehtävä on sitten korjata virheitä ja opettaa uutta. Itse korostan aina kurssien aikana sitä, että mitään – tärkeitä turvallisuusseikkoja lukuunottamatta – ei tarvitse osata ensimmäisellä eikä toisella kerralla, vaan että kurssilla ollaan nimenomaan opettelemassa asioita. Meillä kuperkeikoista ei jaeta tyylipisteitä.

Itselleni peruskursseja opettavana on aina yhtä hienoa nähdä, kun jossain vaiheessa se kurssin alussa oikean ja vasemman sekoittanut kaveri huomaakin, että ”Hei, mähän osaan tän jutun”. Usein tällaisista henkilöistä tuleekin pitkään lajin parissa viihtyviä, ahkeria harjoittelijoita.

Lopuksi

Lasten ja nuorten hyvä liikuntatyö antaa sen kipinän koko elämän kestävälle liikuntaharrastukselle. Kaikille tätä kipinää ei kuitenkaan tule tai se jostakin syystä sammuu.

Aikuisten harrasteliikuntaa ei pitäisi väheksyä, koska sillä on erittäin suuri kansanterveydellinen merkitys. Jos harrasteliikuntaseura saa sen kipinän sytytettyä uudelleen, on sillä kansanterveyden lisäksi suuri merkitys myös yksilötasolla. Säännöllisesti liikkuva ihminen on lähes poikkeuksetta terveempi, jaksavampi ja hyväntuulisempi.

Suomessa toimii valtava määrä yhdistyspohjaisia liikuntaseuroja. Näissä toimii tuhansia suomalaisia, jotka uhraavat omaa vapaa-aikaansa muiden ihmisten liikuntamahdollisuuksien takaamiseksi. Siitä suuri kiitos heille.

Yritetään pitää huolta myös aikuisliikunnasta.

1. kuva: gwen roolfhttp://www.flickr.com/photos/nimariel/2650693474/CC BY-NC-SA 2.0

2 kommenttia artikkeliin “Aikuisten harrasteliikunta ja peruskurssien syvin olemus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *